Harva kappale on jättänyt yhtä lähtemättömän jäljen kuin italialaisen Robert Milesin (Roberto Concina) vuonna 1995 julkaistu ”Children”. Se ei ole ainoastaan trance-klassikko, vaan se on kappale, joka määritteli tyylisuunnan dream dancen, ja toi melankolisen kauneuden keskelle hienhuuruista reivejä. Nyt liikutaan unelmien ja todellisuuden rajapinnassa keskellä 90-lukua.
Melodian voima
”Children” on mestariteos siinä, miten se rakentaa tunnelmaa ilman yhtäkään laulettua sanaa. Kappaleen ydin on sen välittömästi tunnistettava pianomelodia, joka tuntuu samalla kertaa toiveikkaalta ja syvän haikealta. Kappale alkaa pehmeillä pianosävelillä, mutta todellinen muutos tapahtuu, kun syntetisaattorit ja sykkivä bassolla tulevat mukaan. Toisin kuin monet aikakauden raveklassikot, ”Children” ei pyri aggressiivisuuteen. Siinä on tiettyä viattomuutta, mikä selittyy myös kappaleen historialla: Miles kirjoitti sen reaktiona nuorten klubikävijöiden liikenneonnettomuuksiin, tavoitteenaan rauhoittaa tanssikansaa illan päätteeksi ennen kotimatkaa. Vaikka soundimaailma on selvästi 90-lukua, tuotanto on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Se on ilmava, dynaaminen ja tavoittaa jotain universaalia ihmisestä.
Miksi se toimii edelleen?
Monet elektronisen tanssimusiikin kappaleet vanhenevat nopeasti soundiensa puolesta, mutta ”Children” nojaa vahvaan sävellykseen. Se on osoitus siitä, että konemusiikki voi olla emotionaalisesti koskettavaa ja tarinallista ilman tekstiä. Kappale on kuin ääniraita elokuvaan, jota ei ole koskaan tehty.
Arvosana: 5 / 5
”Jos trancella olisi kansallislaulu, se olisi todennäköisesti tämä. Se on rauhoittava, hypnoottinen ja ajaton”.
